Olin 19 kun Leevin sain luokseni, se oli pieni ja avuton eläin joka turvautui minuun heti ensimmäisellä pissatauolla kotimatkallamme. Näytti vähän ketunpoikaselta ja pelkäsi miehiä.
Koska olin niin nuori ja ymmärtämätön Leevin saadessani, sai se kohdata epäoikeudenmukaisuutta ja yksinäisyyttä. Sai seuraksensa eroahdistuksen jonka minä sille tyhmyyksissäni olin aiheuttanut.
Vaikka kuinka se teki pahojansa, söi mommeyn kenkiä ja mattoja, kaukosäätimet, kännykät ja kamerat sai tuta nahoissaan sen hampaat, ei ikinä tullut mieleeni, ei edes käväissyt mielessäni että siitä ikimaailmassa luopuisin. Olin sen luokseni ottanut, siinä se pysyisi loppuelämänsä.
Siitä on tullut yksi parhaista ystävistä, iloitsee kanssani ja kun mommeylla on suru, se tulee pesemään kyyneleet poskiltani.
Se ei tekisi pahaa kärpäsellekkään, se on kiltein koira jonka olen koskaan tavannut.
Ehkä olen tehnyt jotain oikein tässä elämässä kun olen sen läsnäolon ansainnut jo näinkin pitkään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti